Terapiapalvelu Typhan blogi

Blogini keskittyy paitsi terapiaan linkiittyviin aiheisiin, myös musiikkiin, elokuviin ja kulttuuriin. Tämä on foorumi myös vielä keskeneräisille ideoille (ethän lainaa tekstiä ilman lupaa, kiitos). Jos tekstit herättää ajatuksia niin kommentoi rohkeasti, mutta rakentavasti. (Teen väitöskirjaa, joten blogitekstien kirjoittelu on tauolla taas hetken aikaa.) READ MORE FROM MY FB PAGE
Perjantai, Marraskuu 8, 2019, 11:44 | Ei kommentteja »

TARVITAANKO AIVOTUTKIMUSTA PSYKOANALYYSISTA TAI MUSIIKKITERAPIASTA?

JOHDANTO

Tarvitaan, mutta miten villisti humanistisia ja luonnotieteellisiä tutkimustraditioita voidaan yhdistellä? Potilaille on voitava tarjota sellaista hoitoa, jonka vaikutuksia pystytään tieteellisesti osoittamaan toteen, näin voidaan erottautua uskomuksiin perustuvista hoidoista. Psykoterapioiden vaikuttavuudesta ei ole voitu osoittaa kovinkaan monia tekijöitä. Yksi näistä vaikuttavista tekijöistä on terapeuttisen suhteen laatu (esim. Wampold, 2001), joka on viimeaikoina saanut yhä enemmän painoarvoa. Toinen paljon tutkittu tekijä on työskentelyliitto, eli terapeuttinen allianssi. Kolmas tunnistettu vaikuttava tekijä on potilaan mielenterveyden häiriön vakavuuden vaikutus hoidon lopputulokseen. (Sandell, 1999.) Työskentelyliitto tarkoittaa toisaalta aivan eri asioita eri viitekehyksissä, joten termin käytössä tulisi olla tarkka (Tynys 2006). 

Musiikkiterapian alalta on saatu vaikuttavuus -kriteerit täyttävää tutkimusta eri aloilta, siten se ei ole huonommassa asemassa muihin psykoterapioihin nähden. Yleisesti voi todeta, että psykoterapeuttiset hoidot eivät ole tehottomia, mutta niiden vaikutuksia on vaikeampi mitata kuin esimerkiksi lääkehoitoa. Psykoterapeuttiset käsitteet on kuitenkin hyvä ymmärtää ajattelun ja työskentelyn apuvälineiksi, eikä tieteessä ei ole syytä lähteä todistelemaan, kuinka esimerkiksi transferenssi, tai transitionaalitila ”näkyy tai kuuluu tällä videolla aivan selvästi”. Tällaiset väitteet kuuluvat tieteessä pohdintaan. Terapeuttista työtä voi olla houkutus  myös ”brändätä” aivotutkimuksella (ks. lisää Talvitie 2009a). Musiikkiterapian historian tutkijan silmin tämä on toisaalta ymmärrettävää, koska musiikkiterapian tieteenala on kärsinyt pitkään tieteellisen tunnustuksen puutteesta kuten psykoanalyysikin. Auktoriteetteihin on vedottu aina. Jos tälle tielle kuitenkin lähdetään ei se juurikaan eroa tavoista, joissa sorrutaan elitismiin ja etnosentrisyyteen, kun halutaan nähdä vaikkapa Aristoteles psykiatrian, tai Platon musiikkiterapian "isänä".

En ole aivotutkimuksen asiantuntija ja tavoitteeni on lähinnä avata keskustelua aiheesta. Kaikilla tieteenaloilla on filosofiassa yhteinen perusta, mutta sieltä ei voi etsiä perusteluja omalle työlle. Sen sijaan filosofiasta voi löytyä ratkaisuja näille artikkelissani kuvatuille ongelmille. Jos psykologiset ongelmat nähdään psykiatriassakin pelkästään aivosairauksina on vaarana se, että potilaat lopettavat henkilökohtaisen vastuun kokemisen ongelmistaan. "Aivosairaat" potilaat eivät motivoidu enää yrittämään asioita mielenterveyden kohentamiseksi. (Tähkä 1997b.)


PSYKOANALYYSI - LUONNONTIEDETTÄ VAI IHMISTIEDETTÄ?

Freud oli ja halusi olla luonnontieteilijä ja oli saanut sen mukaisen koulutuksen. Aikana jolloin hän loi psykoanalyyttisen menetelmän, hän oli suhteessa potilaisiin hyvin humanistinen. Tarkoitan tällä sitä, että Freud kuunteli potilaita, antoi heidän sanomalleen merkityksen ja painoarvon, sekä antoi potilaidensa opettaa kuinka heitä pitäisi kuunnella ja lähestyä. Vaikka taustalla oli luonnontiede, johti tulkinta potilasta siis itsereflektioon. Nykyisin on analyytikkoja, jotka ovat kokonaan halunneet irtisanoutua luonnontieteellisestä näkemyksestä. He katsovat psykoanalyysin psykologian olevan puhtaasti hermeneuttinen ja/tai fenomenologinen. Molempia näkökulmia kuitenkin tarvitaan. Luonnontieteellinen näkökulma on johtanut toisaalta poispäin analyyttisesta viitekehyksestä, käyttäytymistieteisiin, oppimis- ja motivaatiopsykologiaan ja neurologisiksi teorioiksi. Typistynyt luonnontieteellinen näkemys voi johtaa potilaan manipulointiin ja kontrollointiin. (Lesche 1978.)

Rauhalan (1961) mukaan jyrkkää rajaa luonnontieteiden ja humanististen tieteiden välillä ei ole olemassa. Luonnontieteissä mittaamisella on paljon keskeisempi asema ja täsmällisempi sisältö. Vaikka tutkittaisiin kokemuksia ja uskomuksia, lopulta kaikki kuitenkin voidaan palauttaa luonnontieteellisiksi ilmiöiksi, koska maailma on biologinen esim. koostuu fysikaalis-kemiallisista prosesseista. Inhimillisiä ja kulttuurillisia ilmiöitä on kuitenkin hyödyllisempää tarkastella hienosyisemmällä tavalla. Työnjako on tarkoituksenmukainen - eikä arvovalta tai paremmuusjärjestystä tarvittaisi. Humanistisessa tiedossa ilmenee aina inhimillinen elämyksellinen kokemus. Koska psykoanalyyttinen viitekehys on ihmistiedettä ja koskee ihmisen kokemusmaailmaa, voidaan terapian kannalta hyödyllistä yleistietoa saada myös monilta muilta humanistisilta tiedonaloilta: kirjallisuudesta, musiikista, sosiologiasta, kulttuurin tutkimuksesta jne.

Lopulta psykoanalyyttinen perustehtävä on kuten Ikonen (2004) toteaa: ”tiedostaminen eli tietoisen itsehavainnon laajentaminen”. Asia monimutkaistuu koska terapiassa kävijä ei tiedä mitä etsiä havaintonsa kohteeksi, tiedostamattoman vuoksi tarvitaan terapeutin apua. Tutkitaan siis itsehavainnon esteitä ja sitä minkä havaitsemista niiden on tarkoitus estää. Tämän työskentelyn avulla sisäinen informaationkulku laajenee ja terapiassa kävijä huomaa tämän. Terapeutin sokeita pisteitä puolestaan vähentää hänen oma hoitonsa. (Ikonen 2004.)

Terapeutin mieli on Tähkän (1997) mukaan hänen ainoa tiedonlähteensä. Luonnontieteissä subjektiivisyytta vähennetään mittareilla, jotka sijoitetaan havainnoitsijan ja havainnoitavan välille. Lisäksi tehdään erilaisia asetelmia laboratorio-olosuhteissa, jotta havainnoitsijan objektiivisuus lisääntyisi. Lopulta nämäkin tapahtumat prosessoidaan havainnoitsijan mielessä. Luonnontieteilijä ei ole sen vähemmän riippuvainen omasta mielestään tutkimusinsturumenttina kuin terapeuttikaan. Luonnontieteilijä pyrkii sulkemaan pois henkilökohtaiset ja yleisinhimilliset motiivit ja merkitykset, jotta hän ei sijoittaisi havaintoihinsa henkilökohtaisia ja yleisiä arvostuksia. On taipumusta nähdä luonnontieteet ainoana oikeana tieteen edustajina. Toisen ihmisen havainnointi merkitsee hänen havainnoimistaan havainnoitsijan kokemusmaailmassa. Jos tätä rajoitetaan, voidaan havainnoitavasta kuvata rajallinen määrä asioita, lisäksi erilaiset viitekehykset ja etukäteisteoriat vielä kapeuttavat tätä näkemystä. Tuloksena on hajanaisia älyllisiä olettamuksia. Todellinen tutustuminen toiseen yksilöön voidaan saavuttaa vain antautumalla hänen kanssaan kokemukselliseen vuorovaikutukseen. (Tähkä 1997, 223–285.)


NEUROPSYKOANALYYSI

”Neuropsykoanalyysi edustaa uutta paradigmaa psykoanalyysin kentässä, ”uutta” merkitysyhteyttä, joka on kasvanut noin kahden-, kolmenkymmenen, mutta eritoten viimeisten noin viidentoista vuoden aikana. Se on myös yhdysvaltalaisen tieteellisen aikakauslehden nimi, lehden jota toimittavat Mark Solms ja Edward Nersessian. (Levin 2005.)”

Schoren (2008) mukaan viimeisten kymmenen vuoden aikana on saavutettu merkittäviä edistysaskelia sekä aivojen neurobiologisessa tutkimuksessa, että mielen psykoanalyyttisessa tutkimuksessa. Neuropsykoanalyysi pyrkii rikastamaan vastavuoroista tietoa molempien tieteenalojen välillä. Kyse on siis biologisten ja psykologisten tieteiden vuoropuhelusta ja näiden läheisen suhteen kehittymisestä.

Freud perusti psykoseksuaalisen teoriansa hermoston kypsymisen vaiheisiin, jotka olemme oppineet tuntemaan mm. oraali- ja anaalivaiheena. Freudin jälkeen monet psykoanalyytikot ovat laajentaneet näitä teorioita mm. lapsilla tehtyjen tutkimusten avulla. Doidgen (2007) mukaan tiedemiehenä Freud pohti aivomuutosten mahdollisuutta aikana jolloin sitä ei mitenkään voinut vielä mitata, myös vapaan assosiaation menetelmä juontaa näihin pohdintoihin. Myöhemmin hän esitti, että tulkinnan avulla voitaisiin yhdistää näitä sattumanvaraisia mielen harhailuja, jolloin syntyisi uusia yhteyksiä asioiden välille ja niistä tulisi tietoisia. Toinen hänen oivalluksensa koski sitä, että vaikeat tapahtumat pyrkivät muokkautumaan mielessä moneen kertaan ja niiden alkuperä muuttuu siten tunnistamattomaksi (ks. lisää Doidge 2007). Yli sata vuotta myöhemmin on yritetty näiden oivallusten vahvistamista aivotutkimuksen keinoin. 

Doidge (2007) on kirjoittanut aivojen plastisuudesta psykoanalyyttiseen terapiaan liittyen. Hänen mukaansa psykiatri ja tutkija Eric Kandel osoitti ensimmäisenä, että kun opimme niin aivoissamme tapahtuu uusien yhteyksien laajenemista ja vahvistumista. Kandel osoitti, että kun muodostamme pitkäaikaisia muistoja, neuronit muuttavat jopa muotoaan ja syntyy uusia yhteyksiä niiden välille. Hän sai työstään Nobelin palkinnon vuonna 2000. Kandelin (Doidge 2007) arvio oli, että psykoterapiassa muutos, uuden oppiminen, tapahtuu juuri synnyttäen uusia yhteyksiä ja rakenteellisia muutoksia aivoissa. 

Kun kuulin itse ensimmäisen kerran neuropsykoanalyysista, tapahtui se professori Veikko Aalbergin luennolla Tammiharjun sairaalassa. Elettiin 1990 -luvun loppua ja hän toimi tuolloin meillä nuorisopsykiatriassa myös työnohjaajana. Muistan vieläkin esimerkin jolla hän kuvasi äidin vuorovaikutuksen merkitystä vauvalle. Jos ajatellaan, että vastasyntyneen aivot olisivat kuin rivistö vielä sammuksissa olevia hehkulamppuja, tarvitaan vuorovaikutusuhde äitiin joka vähitellen saa nämä lamput syttymään. Äiti tavallaan herättää lapsen henkiin. Psykoanalyyttinen tutkimus on jo aiemmin havainnut, että vuorovaikutus on ensimmäisenä elinvuonna elintärkeä (Spitz 1975).

Ihmislapsella on havaittu olevan tiettyjä kriittisiä kausia, jolloin alamme ymmärtää esimerkiksi kasvojen ilmaisua ja toisaalta äidin ja lapsen välinen vuorovaikutus edistää lapsen kehittymistä. On havaittu että fysiologisesta kokemisesta alkaa vähitellen erottua minuus, vaikka sen alkua ei varmasti voida osoittaa. Johannes Lehtonen (1992) on useassa yhteydessä kirjoittanut ruumisminästä. Ruumisminä on varhaisempaa perua kuin ruumiinkuva ja sillä tarkoitetaan, vauvan ensimmäisten elämysten maailmaan sijoittuvaa kokemisen tapaa. Ruumisminä voi näyttäytyä terapiatunneilla unien käsittelyn yhteydessä. On mielenkiintoista, että vastaavia ruumisminän kokemuksia voi liittyä myös separaatioon eli erotilanteisiin tai eroahdistukseen. Minuuden syvempi perusta syntyykin jo ennen kuin ns. transitionaalimaailma voi kehittyä, joka on luovuusterapeuteille tuttu winnicottilainen käsite. Vauvan ensimmäinen suhde maailmaan on vahvasti psykofyysinen. On vaikea osoittaa tarkkaan, että milloin fyysinen alkaa muuttua psyykkiseksi, mutta nämä molemmat puolet osallistuvat tähän prosessiin.

Analyyttinen psykoterapia on nimenomaan yritystä käynnistää uudelleen potilaan varhaisissa kehityksellisissä vuorovaikutuksissa pysähtynyt ja vääristynyt kehitys uudessa vuorovaikutuksessa (Tähkä 1997b, 2096).  

KRITIIKKIÄ

Neuropsykoanalyysin ideana on siis aivotutkimuksen hyödyntäminen ja vuoropuhelu tieteiden välillä. Monet terapeutit kertovat hyödyntävänsä näitä havaintoja käytännön työssä. Perehtyneisyys aivotutkimukseen ei ole menestyksekkään psykoterapeuttisen työskentelyn edellytys. On tärkeä huomata, että psykoanalyysin ja aivotutkimuksen metafyysiset taustaoletukset ovat jyrkässä ristiriidassa. Monet ilmiöt ovat mittalaitteiden tavoittamattomissa. On myös arvoitus, miksi psykoanalyysin ja aivotutkimuksen liitosta, neuropsykoanalyysistä, pitäisi seurata jotain merkityksellistä. (Talvitie 2009b.) 

  • Tiedostamaton prosessointi on voitu paikallistaa kognitiivisen neurotieteen avulla (implisiittinen muisti, proseduraalinen tieto ja tietoisuuden ulkopuolinen tieto - tacit knowledge). Tähän tutkimukseen viitataan neuropsykoanalyysissa usein, mutta mutta kieltäydytään kuitenkin ottamasta sitä tosissaan.
  • Omia tieteellisyyden kriteerejä ei toisaalta voi alkaa räätälöidä, vaan sitä on tehtävä suhteessa muihin samojen ongelmien kanssa painiskeleviin tutkimusperinteisiin (muut koulukunnat, psykiatria (biologinen).
  • Terapeutit eivät tee työtään laboratorioympäristössä ja työ muistuttaa lähinnä käsityöläisyyttä esimerkiksi terapeutin tekemien valintojen suhteen (interventiot).
  • Manuaaleja voidaan käyttää, mutta todellisuus on niin monimuotoinen etteivät ne voi ennustaa terapian lopputulosta.
  • Terapeutti toimii olosuhteissa, joissa empiirisen tutkimuksen tuottamasta tilastollisesta tiedosta on vain rajatusti hyötyä.(Talvitie 2009a.)


MUSIIKKI JA AIVOTUTKIMUS

Musiikin vaikutus aivoihin näkyy aivotutkimuksen avulla. Tutkimustyö on viimeisen kymmenen vuoden aikana kasvanut valtavasti. Vuosina 1998–2008 julkaistiin vain neljä EBM standardit täyttävää tutkimusta, kun vuosina 2009–2019 niitä on julkaistu jo 185 (Levitin 2019). Musiikkiterapian kannalta on tietysti kiinnostavampaa se, että kuinka näitä vaikutuksia voidaan soveltaa ja mitkä vaikutuksista voisivat saada aikaan pysyviä muutoksia. 

Sihvosen, Leon, Särkämön ja Soinilan (2014) mukaan aivoja vaurioittaneiden sairauksien kuntoutus perustuu säästyneiden neuronien käynnistämään synapsien uudismuodostukseen. Vaikuttaa siltä, että musiikilla olisi muitakin merkityksiä kuntoutuksessa kuin vain motivaatiotekijöitä. Musiikki itsessään aktivoi aivoja laaja-alaisesti, mikä puolestaan edistää hermoverkostojen korjautumista. On havaittu, että:

  • Musiikin kuuntelun lisääminen tavanomaiseen kuntoutukseen tehostaa Parkinson- ja aivohalvauspotilaiden motoriikan säätelyä
  • Nopeuttaa aivohalvauksen jälkeisen puhehäiriön ja kognitiivisten vaurioiden paranemista
  • Vähentää dementiapotilaiden käytöshäiriöitä
  • Musiikki lisää keskittymiskykyä, nostaa mielialaa, vähentää sekavuutta ja ahdistuneisuutta sekä parantaa muistin toimintaa
  • Musiikin kuuntelu näkyy myös aivojen rakennemuutoksina
  • Musiikin vaikutus perustuu fysiologisen stressin ja masennuksen vähenemiseen, motoriikan tahdistukseen, aivojen rakenteelliseen muovautumiseen ja dopamiinivälitteisen mesolimbisen järjestelmän aktivoitumiseen
  • Musiikin kuntouttava vaikutus ei riipu aiemmasta musiikin harrastuksesta
  • Aivoinfarktipotilailla vaikutukset voidaan todeta vielä kuuden kuukauden kuluttua

(Sihvonen, Leo, Särkämö & Soinila, 2014.)

 

MUSIIKKI MUSIIKKITERAPIAN VÄLINEENÄ JA VAIKUTTAVANA TEKIJÄNÄ 

Edellä esitetyn perusteella musiikki on hyvä lisä monen potilaan kuntoutuksessa. Musiikkiterapiaa sovelletaan nykysin niin monenlaisten kohderyhmien kanssa ja monesta viitekehyksestä käsin, että sen tarkka määrittely on käynyt vaikeaksi. Musiikkiterapialla voidaan tarkoittaa ”Music in Medicine” -tyyppistä toimintaa, jossa musiikki esimerkiksi voi toimia aivovammasta toipuvan kuntoutuksessa.  Tämä on puolestaan hyvin kaukana psykoterapeuttisesti toteutetusta musiikkiterapiasta, vähän kuin vertaisi psykoterapiaa ja puheterapiaa toisiinsa. Musiikkia käytetäänkin kuntoutuksessa myös puheterapian apuna, jolla on menestyksekkäästi voitu palauttaa potilaan puhekyky. On vaikeampaa erottaa, että perustuuko musiikin vaikutus motivoiviin tekijöihin, vai musiikin kykyyn stimuloida aivoalueita muodostamaan uusia yhteyksiä. Ilman kuntouttajan apua kuntoutuja ei jaksa riittävän pitkäjänteisesti harjoitella kuntoutukseen liittyviä harjoitteita, musiikki voi auttaa tässä. Tunnettu laulajatar Melody Gardot on varmaankin musiikin alalla tullut tunnetuimmaksi selviytymistarinastaan, kun hänen kuntoutuksessaan hyödynnettiin hänen musikaalisuuttaan ja hän sai takaisin puhekykynsä, ja sen ohella uuden upean ammattiuran. Voitaneen olettaa, että myös persoonallisilla tekijöillä on kuntoutuksen lopputuloksen kannalta suuri merkitys.

Fysioakustinen hoito

Vielä aloittaessani musiikkiterapeutin uraa oli fysioakustinen hoito lähinnä musiikkiterapian biologis-neurologista soveltamista Suomessa. Kyseinen hoito on aina mietityttänyt minua, enkä ole käyttänyt sitä työssäni. Syyt liittyvät potilasainekseen jonka parissa olen työskennellyt, sekä työskentelytapoihini joissa korostuvat katsekontakti ja psykologinen eteneminen pinnalta syvemmälle, potilaan tahdissa.  Olen itse kokeillut tuolia ja ymmärrän, että sillä voi olla monia myönteisiä vaikutuksia hyvinvointiin ja terveyteen. Keskusteluissa kollegoiden kanssa olen käsittänyt, että fysioakustisen menetelmän vaikutuksen mekanismia on ollut vaikea osoittaa toteen. Ruumiseen kohdistettu akustinen stimulaatio (vibraatio) aktivoi ruumista ja tämä puoli on varmaan helpompi osoittaa tieteen keinoin. Vibroakustisella hoidolla on hoidettu menestyksekkäästi kroonista kipua ja on voitu parantaa asiakkaiden unen laatua (Campbell 2019). Vaikutus aivoihin on jäänyt käsittääkseni tieteellisesti todentamatta (ns. Thalamusteoria, ks. Ahonen 1993, 47–48). Jos taas puhutaan fysioakustisesta menetelmästä, ei vain välineestä, täytyy siihen lukea mukaan myös hoitosuhde. Jälleen ollaan tilanteessa, jossa potilaan kokemus on mitattavissa laaduin, mutta ei määrällisin keinoin. Ehkä hieman yllättäen vibroakustisen hoidon alkuperä on jossain määrin humanistinen. Goukin (2001) mukaan psykiatri Ira Altshuler (jolta myös Petri Lehikoinen omaksui ajatuksia musiikkiterapiaan) etsi kyllä luonnontieteellisiä näyttöjä teorioilleen (värähtelyn merkitys, ISO-prinsiippi), mutta teoriat ovat olleet vahvasti kallellaan ihmistieteisiin ja jopa aikanaan vallinneisiin holistisiin virtauksiin. Pitäisin potilaiden myönteisiä kokemuksia yhtenä perusteena fyisoakustiselle hoidolle ja tutkimustuloksiakin on viime aikoina saatu.

Musiikkiterapia ja aivot - puhehoidoista kommunikaatioon

Nykysin on siis osoitettu musiikin laajempia yhteyksiä aivotoimintaan ja näitä tuloksia on otettu mukaan musiikkiterapian teorianmuodostukseen. Thautin, McIntoshin ja Hoembergin (2016) mukaan musiikkiterapian rooli on muuttunut 1990 -luvulta lähtien, koska on saatu uusia tutkimustuloksia musiikin vaikutuksista aivoihin. Uusin tekniikka on mahdollistanut aivoalueiden havainnoinnin elävissä tilanteissa, joissa esimerkiksi musiikkia tuotetaan. Näin saadaan siis tuloksia, joilla voidaan osoittaa musiikin yhteyksiä yleiseen hyvinvointiin (ks. lisää kyseisestä kirjasta).

Miksi neuropsykoanalyysi on erityisen kiinnostavaa musiikkiterapeutin kannalta? Schore (2008) on kirjoittanut aivopuoliskojen ja implisiittisten sekä eksplisiittisten prosessien merkityksestä terapiassa. Näissä teorioissa on yhtymäkohtia musiikin käyttöön terapian välineenä. Psykoterapiassa ja -analyysissa keskitytään liiaksi vasemman aivopuoliskon toimintoihin ja verbaaliterapioissa pitäisikin kiinnittää enemmän huomiota ikään kuin musiikkiin sanojen takana. Oikea aivopuolisko on tärkeä myös äidin ja vauvan välisessä vuorovaikutuksessa. Vasen aivopuolisko ei suinkaan ole hyödytön, vaan tietoinen mieli on yhtälailla prosessissa tärkeä. Oikean aivopuoliskon viestit vaikuttavat heijastelevan lisäksi terapeutin persoonallisuutta, enemmän kuin kielellinen sanoittaminen. Musiikkiterapeutti voi hyödyntää musiikkia kuntoutuksessa aktivoiden molempia aivopuoliskoja. Onhan melodis-harmoonisen tunneyhteyden arvioitu sijaitsevan (oikeakätisillä) juuri oikealla puolella, kun taas musiikin rytminen elementti olisi vasemmalla (ks. Ahonen 1993, 53). Edellä kuvatut ilmiöt eivät sinänsä ole uusia. Ahonen (1993, 49–56) on koonnut musiikin fysiologisia vaikutuksia historiasta nykypäivään, joista voi todeta että musiikin mahdollisuudet vaurioituneiden aivojen ja aivosairauksien kuntoutuksessa on tunnistettu jo 1980 -luvulla. Näissä yhteyksissä on jo tutkittu aivopuoliskojen erilaisia tehtäviä.

Useissa tutkimuksissa (esim. Tsay 2013) on havaittu, että visuaalinen havaitseminen saattaa kuitenkin olla tunnepuolella auditiivista havaitsemista voimakkaampi elementti. Arveluna voisi esittää näiden tutkimusten tulosten tukevan ajatusta, ettei potilaalta tulisi ottaa pois katsekontaktia terapeuttiin (esim. Tähkä 1997a), ei myöskään musiikkiterapian erilaisten menetelmien yhteydessä (Tynys 2012). Niin sanottua peilausta (mirroring) - joka liittyy havaintoihin äidin ja lapsen välisestä varhaisesta vuorovaikutuksesta -  voidaan tehdä musiikkiterapiassa myös soittaen, mutta sen keskiössä ovat silmät, kasvot ja ruumiin kieli. Lisäksi on tunnistettu useita musiikin havaitsemiseen vaikuttavia tekijöitä kuten liikkuminen, kulttuuriset tekijät jne. Täytyy huomioida myös harjaantuneisuutta, ammattilainen kuulee eri asioita kuin noviisi (ks. esim. Deutsch 1991). Aivotutkimus voi tarjota meille uutta ja/tai vahvistavaa tietoa.

Edellä esitetyn viesti meille terapeuteille on melko selkeä,      psykoterapian vaikutus ei olennaisesti ole perinteisessä ”puhehoito” menetelmässä vaan kyse olisikin enemmän ”viestivästä hoidosta”. Nämäkään havainnot eivät sinänsä ole uusia psykoanalyyttisessa viitekehyksessä, näin usein ajatellaankin moderneissa ei-tulkintaan painottavissa psykoterapioissa, kuten vaikeampien mielenterveyden häiriöiden terapioissa. (Schore 2008.)

Musiikkiterapian varhaisista teorioista lähtien on musiikin vaikutuksia haluttu paikantaa aivoissa. Muutos on välttämätön ja maailma ympärillämme muuttuu. Muutospaineista huolimatta muut ammattiryhmät eivät saisi alkaa määritellä työn reunaehtoja. On pakko yrittää rakentaa tieteellisiä asetelmia, joissa kaikki mittaustulosta häiritsevät tekijät olisi huomioitu. Musiikin aivotutkimus on vaikeaa jopa laboratoriossa, voi vain kuvitella tutkimustyön haasteita aidoissa käytännön tilanteissa. Musiikin vaikutuksia aivoihin ei voi suoraan rinnastaa musiikkiterapian vaikutuksiin, vaan tasapuolisesti tulisi painottaa vuorovaikutustutkimuksen merkitystä terapiaprosessissa. Aivotutkimus edustaa kognitiivisia tieteitä puhtaimillaan ja musiikkiterapia voi hyödyntää niitä, valtaosa musiikkiterapiasta edustaa kuitenkin humanistisia tieteitä kuten psykoterapiakin.


FILOSOFIASTA ONGELMAN RATKAISU?

Terapeuttinen suhde määritellään musiikkiterapiaan kuuluvaksi, siksi musiikkiterapia ei voi olla sitä, että ihminen suljetaan yksin huoneeseen jossa hän kuuntelee musiikkia ja kävelee ulos terveysvaikutukset saatuaan. Terapeuttista suhdetta koskevat samat ongelmat mitä pohdin psykoterapian ja psykoanalyysin suhteen. Ilmiöitä on ja tehoa on, mutta ilmiöiden olemassaoloa on vaikeampi osoittaa. Jos taas aivotutkimuksella todistellaan jo aiemmin havaittuja musiikkiterapian vaikutuksia uudella teknologialla, mennäänkö silloin ”takapuoli edellä puuhun”? Mitä haasteita kohdataan?  Onko taustafilosofia näiden tieteiden välillä yhdistämätön? Kadotetaanko potilastyöstä jotakin olennaista jos teknologia alkaa ohjata tiedettä? Onko vaarana jopa potilaiden manipulointi, jossa on viime vuosisadan alun moraalisen hoidon piirteitä; terve asiantuntija alkaa tietää mikä on potilaan parhaaksi ja osaa antaa sairaalle vaikuttavaa hoitoa?

Ongelman ratkaisu voisi löytyä filosofiasta. Kuten Ahonen (1993) on todennut, filosofia on sitä että valotetaan saman asian eri puolia. Tavoitteena ei ole myöskään kyselemisen tarpeen lopettaminen. Tulokset, määritelmät ja vastaukset puolestaan kuuluvat tieteen tekemiseen. Lehtonen (1999) on todennut, että vaikka filosofian tulisi olla hyödyllistä - esimerkiksi tehostaa ja helpottaa inhimillistä toimintaa - se ei silti ole vain hyötyajattelua. Filosofinen tieto ei voi edustaa manipulaatiota eli meille edullista suuntaa, vaan tietoisuutta. Ammatillisen filosofian tulisikin pitää sisällään nämä kolme periaatetta:

1) Problematisointi eli kyseenalaistaminen (myös oman toiminnan kyseenalaistaminen),

2) Argumentointi: etsimme kunnollisia perusteita toiminnalle (opinkappale ei riitä siihen) ja

3) Eksplikointi: Selkeän kielen ja käsitteiden käyttäminen (jota kaikkien on mahdollista ymmärtää). Potilaiden ja asiakkaiden, sekä omaisten tulee ymmärtää omaa kohteluaan. (Lehtonen 1999.)

Muutospaineita voi tulla ammattialan sisältä ja ulkoa, hyviä käytäntöjä täytyisi pyrkiä myös säilyttämään. Tähkä (1997b) on todennut, että psykiatrian luonteen vuoksi siihen kohdistetut toiveet ja odotukset ovat aina epärealistisia. Odotusten toteutumatta jääminen kuitenkin siirtää samat odotukset toista ajattelu- ja lähestymistapaa koskeviksi. 

©Terapiapalvelu Typha

Kirjoittaja toimii aikuisten psykoanalyyttisena psykoterapeuttina (YET) ja on taustaltaan psykiatrinen sairaanhoitaja ja on toiminut sairaalapsykiatriassa ja avohoidossa myös koulutettuna musiikkiterapeuttina. Hän valmistelee myös väitöstutkimusta Jyväskylän yliopistossa, suomalaisen musiikkiterapian historiasta aikuispsykiatriassa.

Neuropsykoanalyysista lisätietoa löydät tämän linkin kautta: https://npsa-association.org - sivulla on myös videoita aiheesta.

 

 LÄHTEET
AHONEN, Heidi. 1993. Musiikki sanaton kieli. Loimaa: Oy Finn Lectura Ab. 67–100.

CAMPBELL, ELSA A. 2019. Vibroacoustic treatment and self-care for managing the chronic pain experience: An operational model. Väitöskirja. Jyväskylän yliopiston musiikin, taiteen ja kulttuurintutkimuksen laitos.

DEUTSCH, Diana. 1991. The Tritone Paradox: An Influence of Language on Music Perception. Music Perception, 8, 335–347.

DOIDGE, Norman. 2007. The Brain That Changes itself. Penguin Books.

GOUK, Penelope. 2001. Objective Science or Just a Metaphor? The "ISO" Principle of Ira Altshuler. Nordic Journal of Music Therapy 10 (1), 65–68.

IKONEN, Pentti. 2004. Ajatuksia siitä miten lähestyä tiedostamatonta. Teoksessa Psykoanalyyttisia tutkielmia 2. Helsinki: Nuorisopsykoterapia-säätiö.

LEHTONEN, Johannes. 1992. Ruumisminän alkuperästä ja luonteesta. Kirjassa Anneli Hautala, Raimo Hyttinen, Camilla Krogius ja Timo Niemi (toim.), Nuorisopsykoterapian erityiskysymyksiä 1. Helsinki: Nuorisopsykoterapia -säätiö.

LEHTONEN, Kimmo. 1999. Quo vadis musiikkiterapia? - Musiikkiterapian kehittämishaasteita filosofisen ajattelun valossa. Teoksessa Jaakko Erkkilä ja Kimmo Lehtonen (toim.), Musiikkiterapian monet kasvot. SMTY.

LESCHE, Carl. 1978. Psykoanalyysin tieteenteoriaa. Teoksessa Yrjö Alanen ja Veikko Tähkä (toim.), Psykoanalyysin ja psykoterapian suuntauksia. Espoo: Prisma-tietokirjasto.

LEVIN, Fred M. 2005. Neuropsykoanalyysi kliinisessä potilastyössä. Suomentanut Tuomo Välkki. Psykoterapia, 24(3), 154—167

LEVITIN, Daniel Joseph. 2019. Medicine's Melodies: Music, Health and Well-Being. Music and Medicine Vol 11, No. 4, 

RAUHALA, Lauri. 1961. Mitä psykoterapia on ja kuka sitä tekee? Syvyyspsykologinen sarja 1. Jyväskylä: Gummerus.

SANDELL, Rolf. 1999. Mitä tutkimus ei opeta psykoterapiasta? Suomennos Ilpo Vilkkumaa. Kuntoutus 2, 12–21.

SCHORE, Allan N. 2008. Neuropsykoanalyyttinen näkökulma. Psykoterapia, 27(1), 2—18

SIHVONEN, A. J., LEO, V., SÄRKÄMÖ, T., & SOINILA, S. (2014). Musiikin vaikuttavuus aivojen kuntoutuksessa. Duodecim, 130(18), 1852-1860.

SPITZ, René. 1975. Elämän ensimmäinen vuosi. Jyväskylä: Gummerus.

TALVITIE, Vesa. 2009a. Psykoanalyysin tieteenfilosofiasta ja sen ”brändin” tieteellisyydestä. Psykoterapia, 28(4), 364—373.

TALVITIE, Vesa. 2009b. Reduktionismi, ”unobservables” ja 1800-luvun metafysiikka – luurangoista neuropsykoanalyysin kaapissa. Psykoanalyyttinen psykoterapia nro 5, 27–34.

THAUT, Michael H., Gerald C. McIntosh & Volker Hoemberg. 2016. Neurologic Music Therapy: From Social Science to Neuroscience. Teoksessa Michael H. Thaut ja Volker Hoemberg (toim.), Handbook of Neurologic Music Therapy. 2nd edition. Oxford University Press.

TSAY, Chia-Jung. 2013. Sight over sound in the judgment of music performance. Proceedings of the National Academy of Sciences. Verkkodokumentti. Viitattu 10.11.2019.<https://www.pnas.org/content/pnas/110/36/14580.full.pdf>.

TYNYS, S. 2012. Rajatilapotilaiden musiikkiterapiasta, osa I ja osa II. Musiikkiterapia, 27 (1–2).

TYNYS, Sami. 2006. Skitsofreniapotilaan alkuarviointi musiikkiterapiassa - Joustavan yhteistyön saavuttaminen. Pro gradu -tutkielma. Jyväskylän yliopiston musiikin laitos.

TÄHKÄ, Veikko. 1997a. Mielen rakentuminen ja psykoanalyttinen hoitaminen. Toinen painos. Juva: WSOY.

TÄHKÄ, Veikko. 1997b. Psykoanalyyttinen psykoterapia nykyajan lääketieteessä. Suomen lääkärilehti 17, 2093–2099.

WAMPOLD, Bruce 2001. The Great Psychotherapy Debate. Routledge.

 


Maanantai, Heinäkuu 29, 2019, 19:42 | Ei kommentteja »

This time only in english. This adventure to history is part of my topic when I'm doing doctoral thesis at the University of Jyväskylä. ⒸST

 (reading time 10 min for the native reader.)

Global forces behind the birth of the Psychiatric Hospital in Finland

Global forces have contributed to the treatment of psychiatric patients in Finland even before the institution of the psychiatric hospital was born. The first asylum, the Seili Hospital, was founded in the year 1622 in the Nauvo archipelago by the order of Gustav Adolf II, King of Sweden-Finland. The leprosariums and hospices (asylums) were founded when Finland was still part of Sweden. The term ”leprosarium” has its roots in the word “lepracy” (spital). (Achté 1974, 14). The Seili Asylum was funded by the church, and the state began to take care of the medical treatment. (Pylkkänen 2012, 14.) Instead of receiving proper treatment, lepracy patients, mentally ill patients and disabled patients were being shut away from the society, especially in the first era of the Seili asylum. The Seili Hospital continued to serve until 1962, when the patients were transferred to other places of treatment. According to some not so reliable sources the word ”ho/spital” could have some connotations to lepracy.

Suomen sota (The Finnish War in 1808-1809) is one of the most important stages of our country's history. The Finns were the target of the battle, and war was held in Finland's territory. However, all the important decisions in the war were made elsewhere. After the war Finland was an autonomous state in the Russian Empire (between 1809-1917). The new national administration gave a high priority to improving the quality of mental health care. The first Finnish Psychiatric Law was made in 1840, and it was one of the first of its kind in Europe. (Pylkkänen 2012, 14.)

Russian Emperor Nikolai I had decreed the law in 1840, and according to the law, the hospital was needed and it would define its own treatment, organization, administration, funding and property. Administrative board of the civil matters, under order of the Finnish senate, had already started the development and planning of the first actual hospital in 1835. Lapinlahti hospital was opened in Helsinki in the year 1841. When the hospital was finished, it involved a cell system, and was already outdated when compared to the newer trends in Europe (Achté 1974, 17–32.)

Was there any music in the Finnish hospitals in the early era?

These trends landed in Finland when the first doctors applied and received funding from the Russian Empire to go on field trips to other European countries. The first senior physician of Lapinlahti hospital was L.A. Fahlander (between 1841-1868). He made study trips to St. Petersburg (in the hospital of All that suffer ”Kaikkien kärsivien sairaala" in Finnish), Holland, France, Germany and England. From these journeys, he also brought from England to Finland a No-Restraint system (John Conolly 1787-1866) that removed constraint from the care of patients. This was part of the so-called "moral care”, initiated by, among others, Philippe Pinel in France and British William Tuke. Liberalization is also part of the long history of humanism. Later, however, constraints were reinstated in Finland. (Sariola & Ojanen 2000, 134.)

During these journeys, both Fahlander (Sarvilinna 1938, 255-261, Achté 1981) and a second senior physician A.Th.Saelan (1868-1904) witnessed the use of music in several hospitals. In the Illenau's hospital in Baden, Germany, patients were allowed to play music and for these purposes, both a music teacher and a conductor were hired for the hospital. The Meerenberg hospital in the Netherlands was also employing a no-restraint system, and this department also had a music teacher. At least once a month, the Meerenberg patients are reported to have given a big concert, and balls (dances) were also part of their amusements. In France, in the Sonnestein's asylum, there appears to have been patient concerts every two weeks already in the year 1811, and in Charenton hospital, music and dance were also part of the interaction between patients and staff.

The Evidence?

However, I have not found much evidence of music use in first few decades of Finnish hospitals. One of the earliest mentions of music is by Sarvilinna (1938, pp. 334-343), noting that organs was purchased for the hospital church in the Niuvaniemi central institution (later the Niuvanniemi hospital), it was the second hospital in Finland, it was opened in the year 1885. In my own data (Tynys 2016.) music use was first mentioned in the hospital history of the Kupittaa Hospital in Turku (Lavonen 2013), noting that patient concerts were held in the year 1916.

After my article (Tynys 2016) I have found more evidence and I’m excited. It seems that there have been some use of the music, especially for the higher caste afterall. Social classes in Finland were born under the Swedish rule (600 years) and continued their lives under Russian rule. The upper class patients were not involved in the work in the hospital, so for them the other activities such as sewing were arranged (Sarvilinna 1938, 349). However the music was also available for them…
To be continued…

I have felt that this ”detective work” has been very interesting and I hope that I'll be able to discuss it later with you in some training session, especially when I have finished my doctoral dissertation.

Sources

Achté, Kalle. 1991. Lapinlahden sairaalan historia. Jyväskylä: Recallmed Oy.

Achté, Kalle. 1981. Professori A.Th. Saelanin muistikirjat. Osat 1 & 2. Helsingin yliopistollinen keskussairaalaliitto.

Achté, Kalle. 1974. Satakolmekymmentä vuotta psykiatriaa. Helsinki: Otava.

Lavonen, Petri. 2013. Kupittaan sairaala 100 vuotta. Turku: Hyvinvointitoimiala.

Pylkkänen, Kari. 2012. Finnish psychiatry—Past and present, Nordic Journal of Psychiatry, 66:sup1, 14-24.
Sariola, Esa & Ojanen, Markku. 2000. Hoito vai pakkohoito? Keuruu: Otava

Sarvilinna, Atso. 1938. Mielisairaanhoidon kehityksestä Suomessa vuoteen 1919. Väitöskirja. Uusikaupunki: Helsingin Yliopisto.

Tynys 2016. "Musiikkia mielisairaalassa" - Musiikin ja musiikkiterapian merkitys historiallisesta näkökulmasta Suomen psykiatrisissa sairaaloissa. Musiikki. 63-91.

Vuorio, Kaija. 2010. Niuvanniemen sairaala. Tampere: Niuvanniemen sairaala.

Ⓒ all rights reserved ST


Tiistai, Marraskuu 21, 2017, 01:58 | Ei kommentteja »

Julkaistu 11.12.2015
HÄPEÄN KUVAAMINEN ON VAIKEAA

Kirjallisuuden parissa on viime aikoina ollut paljon keskustelua häpeästä. On pohdittu myös suomalaista sankarimyyttiä uudelleen ja mm. sodan vaikutuksia, häpeää ja murtuneita mieliä. Häpeää lähestytään usein vain huumorin keinoin esim. musiikissa ja elokuvissa.

 

”Vaunussa istu se komia likka ja punaiseksi koristeli huuliaan. Kohtapa heitteli kulkijapoika hänelle silmän iskujaan. Hytkyt kytkyt tanssin jytkyt neidolla varmaan oli mielessään, kun kulkijapoika se tulinen poika vihelteli jenkkaa vieressään. - -

Kimssut kamssut, rimssut ramssut keräsi se neitonen viereltään. Turhaan se poika, se kulkijapoika hyvästiä kävi hälle heittämään.

Mutta eihän oo ennenkään herrojen eessä tarvinnu päätänsä paljastaa eikä myös kaikkien likkojen tähden ole viittiny varsaansa valjastaa.” (Pohjanmaan junassa: Matti Jurva 1938)

 

Henriksson (2011, 3, 18) on todennut, että kun kuplettilaulajat nauravat minämuotoiselle kertojapersoonalleen ja epäonnistumiselle yleensä, niin se antaa kuulijalle samaistumisen mahdollisuuden. Huojennusteorian mukaan vapauttava nauru on keskeistä kun suojaudutaan pelolta ja tehdään se harmittomaksi. Kuplettien monivivahteisuuden alla on myös yhdenmukaisuutta ja yleisinhimillisyyttä.

 

Häpeän käsittely ei kirjallisuudessa ole mikään helppo tehtävä. Jouko Turkka on kirjassaan Häpeä (1994, 8) todennut, että ”kirja häpeästä voi olla vain keskenjäänyt kirja”. Hän kirjoittaa:

 

”Häpeä ei ole tuskaa, pelkoa, kuolemaa. Se ei ole tunnetta joka ilmenee tai saa aikaan jotain. Se on sammumista, tukehtumista, ei-elämää. Sitä ei voi mitata, jakaa toisille. Se on täysin yksityistä, se mikä hävettää ja jäykistää, halvaannuttaa yhden, sitä toinen ei edes tajua hävetä. Häpeä on toiset ihmiset nahan alla. Se on seuraa.”

 

Turkka onnistuu kuvaamaan häpeän monia eri puolia. Häpeää on yleensä vaikea kuvata, kipu ja pelko ovat helpompia paikantaa johonkin. Häpeä voi olla suorastaan kipua ja voi toki tuntea pelkoa siitä että häpeä tulee. Häpeässä saattaa olla kuoleman maku, ei-elämää tavalla. Häpeä on kaikkien päämäärien, tulevaisuuden, voiman ehtymistä ja katoamista eli elämänvoimamme tyrehtymistä ja käpertymistä kurkkuun. Häpeä on hyvin yksilöllistä ja siksi sen jakaminen on vaikeaa. Toiset ihmiset nahkamme alla ovat sisäistä keskustelua, ääniä jotka käskevät häpeämään, syyttävät ja pilkkaavat. Turkka kuvaa elävästi:

 

”Valetta koko kulttuurielämä, koko yhteiskunnallinen elämä, kaikki taide, kaikki muistelmat, historia, koko julkinen elämä on ollut irvokasta valetta niin kauan kuin muistan. Mikään siitä mitä puhutaan, millaisena ihmiset esiintyvät, muistetaan, millaisiksi tosiasioiksi tapahtumat ovat kivettyneet ei pidä paikkaansa, kaikki on kelvotonta naurettavaa valetta! Eikä kukaan näistä edes häpeä, ja oma häpeäni joka kärventää ja savuaa sisälläni on mahdoton kestää. (Turkka 1994, 300.)”

 

Nämä seuralaiset ovat kuitenkin mielessämme ja siksi häpeän tunteelle voi myös mieltä tutkimalla tehdä jotakin. Terapian kannalta keskeistä on päästä kiinni tunteisiin jotka liittyvät minäkuvaan ja sisäistettyihin mielikuviin toisista ihmisistä.

 

Jorma Myllärniemi (2006, 87 - 89) on osoittanut kuinka tunnettu H.C. Andersenin satu ”Keisarin uudet vaatteet” käsittelee myös häpeän teemaa. Häpeä täytyy kätkeä ja se tuottaa narsistista tuskaa. Itsetunto-ongelmamme ja epävarmuutemme asettaa meidät alttiiksi häpeälle, pelkäämme ns. kasvojen menetystä. Andersenin sadussa kukaan ei kyennyt näkemään keisarin vaatteita, mutta kaikki pelkäsivät että vika (kyvyttömyys nähdä niitä=typeryys) on juuri hänessä kun muut tuntuivat näkevän vaatteet. Lopulta kaikki vain hurrasivat vaatteille joita ei ollut. Tällainen ryhmäpaine näyttäytyy myös ryhmäilmiöissä kun pelkäämme esim. olla eri mieltä kuin muut. Itsetunnon heikentyessä muut usein tuntuvat kauniimmilta, viisaammilta ja aikuisemmilta. Etsimme myönteistä vastakaikua ns. peilausta mutta pelkäämme joutumista naurunalaiseksi.

 

Odotus myönteisestä vastakaiusta voi tuntua itsessä esim. jotenkin tällaiselta: ”Kumpa nämä ihmiset pitäisivät minusta, haluaisin että he hyväksyvät minut ja minullakin on sanottavaa joka ehkä kohta pitäisi päästä sanomaan. En nyt ole kyllä ihan samaa mieltä tuosta mitä sanottiin, mutta en halua että minua pidetään tyhmänä. Myötäilen nyt tässä heitä jotta he pitäisivät minusta.” Komediasarjassa ”Ruuvit löysällä/The Fast Show” oli hahmo joka ärsyttävyyteen asti oli aina puhujien kannalla. Piinaavan tilanteesta teki se, että aina kun hahmo myötäili toista joku esitti vasta-argumentin. Lopulta muut sadistisesti piinasivat hahmoa ja asettivat hänet selkä seinää vasten. Voidaan puhua mahdottomasta sopeutumisesta - adaptaatiosta. Sopeutumisen kyky on ihmiselle hyödyksi kun mukaudutaan uusiin tilanteisiin ja orientoidutaan uusiin ihmisiin. Myönteinen odotus auttaa tässä. Epävarma ihminen jää helposti kuitenkin loukkuun, jossa hän pelkää tuoda aitoa persoonaansa esiin. Ihmisellä voi olla tiedostamattomia sopeutumisen malleja, joilla hän on toisaalta selvinnyt traumaattisessa ympäristössä. Nämä turvajärjestelmät voivat ikään kuin käynnistyä täysin väärässä paikassa - ihminen kokee olonsa uhatuksi vaikka todellinen uhka on pienempi tai sitä ei ole. Saatamme vaikka sanallisesti alkaa puolustautua ”hyökkääjää” vastaan ja toinen jää lähinnä ihmetyksen valtaan. Suuttumus halutaan piilottaa ja se tuo lisähäpeää.

 

HÄPEÄN JA SYYLLISYYDEN EROSTA

Häpeällä voi olla myös metafyysisiä - henkisiä ulottuvuuksia. Häpeä kietoutuu usein syyllisyyteen, syntien tunnustamiseen ja anteeksiantamiseen. Syyllisyys on kuitenkin ihmiselle melko hyödyllinen tunne, häpeä usein enemmänkin monin tavoin elämää haittaava tunne. Liiallinen syyllisyys toki estää elämästä. On kuitenkin hyödyllistä tuntea syyllisyyttä siitä mitä on tehnyt, jotta osaisi arvioida tekojaan seuraavalla kerralla paremmin. Narsistisesta minäihanteen näkökulmasta vauvaiän paratiisi on ikuisesti menetetty ja sen tavoittelu aikuisiällä edustaa vain epärealistista toivetta palata alkuperäiseen onnellisuuden tilaan. Oman minäkuvan vaikeudet voivat saada aikaan sen, että tavoittelee lähes mahdottomia ja sen tuloksena pitää maailmaa epäoikeudenmukaisena. Tästä seuraa vihaa ja/tai luopumista, päihteiden käyttöä tai muita hallinnan yrityksen keinoja. Tuloksena voi olla myös mitätöintiä, idealisaatiota, ideologioihin tai fundamentalismiin tukeutumista.

 

Häpeällä ja syyllisyydellä on paitsi yksilöllisiä myös kulttuurisia eroja. Aasiassa häpeästä puhutaan joskus melko avoimestikin. Kiinalaisen kulttuurin parissa törmää pian käsitteeseen, josta käytetään yleisesti englanninkielistäkin nimitystä ”face” - kasvot. Niiden säilyttämisestä täytyy huolehtia kaikissa tilanteissa ja hyvä isäntä pelastaa myös vieraansa kasvot. Jos kiinalainen isäntäsi maksaa kaiken on kysymys myös kasvojen säilyttämisestä, eikä viimekädessä sitä pidä torjua vaikka maksamisesta ensin on hyvän tavan mukaan taisteltava. Vastavuoroisesti on tarjottava kaikki vieraalle täällä meillä ja pelastettava vieraat vaikeissa tilanteissa. Kumarrus ei Japanissa ole vain nöyristelevä häpeäele, vaan se viestii kunnioituksesta ja halusta luoda suhteita ja yhteistyötä (Kiinassa ei tarvitse kumarrella). Häpeä voi olla yhteisöllisessä kulttuurissa siis erittäin hyödyllinen tunne, pyrittäessä samanmielisyyteen. Silfver-Kuhalammen ja Helkaman (2012, 384) mukaan eri kulttuureissa on näiden tunteiden osalta yhteneväisiäkin piirteitä, mutta kulttuurieroja voi esiintyä sen suhteen, miten usein tiettyjä tunteita koetaan tai millaisissa tilanteissa nämä tunteet viriävät, ja varsinkin siinä, miten tunteita ilmaistaan ja miten käyttäytymisimpulsseja säädellään.

 

 

HÄPEÄLTÄ PIILOON TAI HEITTÄYTYMINEN HÄPEÄMÄTTÖMÄKSI

Häpeässä haluamme vetäytyä yksityiseen ja piiloutua toisten katseilta. Toinen vaihtoehto on häpeämättömyys kuten tapana on usein esim. nuorilla, joiden kohdalla persoonallisuuden kehitys on kuitenkin kesken. Kuten Rechardt ja Ikonen (1997, 82 - 83) ovat kirjoittaneet, vetäytyminen voi ilmetä yllättävänä tavoitteista luopumisena ja jopa elämänuran hylkäämisenä. Ehkä monella meistä on ajoittain haaveita vetäytyä luostarimaisiin olosuhteisiin kaikelta ihmiselämän vaikeudelta, mutta pian jaksamme taas palata reaaliseen ja kohtaamaan arkeamme. Häpeä on kätkeytymistä ja usein vetäytyminen on enemmän tai vähemmän tiedostamatonta. Vaikeaa häpeäongelmaa luonnehtivat sellaiset termit kuin häpeäromahdus, häpeäansa, häpeälamaannus ja häpeän vankila (ks. esim. Rechardt & Ikonen 1997).

 

Kuten edellä todettua on häpeästä tehty paljon huumoria. Alkoholin käyttöön liittyvä huumori on hyvin tavallista esim. krapulassa aluksi naureskellaan sille mitä tuli tehtyä. Voi olla toisaalta syyllinen olo ja todistelee itselleen että ei koskaan enää. Häpeämättömyys on kuitenkin samankaltaista kuin keisarin vaatteiden kohdalla, nauramme itsellemme jotta kukaan muu ei ennättäisi edelle. Nämä keinot ja muu oman olon sammuttaminen ts. tosiasioiden kieltäminen ovat kuitenkin myös osa haitallista päihdeongelman kehittymistä. Heikkolaatuinen Stand-up komiikka ja TV-viihde esittävät usein jatkuvana virtana samankaltaista hölmöilyä. Tässä on oma viehätyksensä. On vaikea sulkea TV:tä jos se suoltaa jatkuvana virtana viettipitoista paljastelua, häpäisyä, sadismia ja räjäytyksiä. Rasismi ja muu mustavalkoisuus piiloutuu hassujen hahmojen alle. Humalaista ja toisen kärsimystä on pakko nauraa, muuten tulee hankala olo ja joutuu ajattelemaan. Väsyneenä viikosta on edelliseen helppo hulahtaa mukaan ja perustella sitä itselleen monin tavoin ”olen ansainnut sen että ei tarvitse nyt ajatella ja voin juoda ja syödä mitä haluan”.

 

 

HÄPEÄ, IHMISSUHTEET JA SEKSUAALISUUS

”Sain kiinni Raamatun kuvauksesta miten ihminen alkaa siitä että hänet saadaan häpeämään.” (Turkka, Ibid., 301.)

 

Häpeä mielletään monesti aikuiseen seksuaalisuuteen liittyväksi. Kypsän ja aikuisen seksuaalisuuden saavuttaminen on kuitenkin osoitus kyvystä myös käsitellä häpeää. Häpeältä kukaan ei liene täysin turvassa esim. yllättävissä tilanteissa tai omat rajat ylittävässä tilanteessa. Häpeämättömyyttä ei tavoitella myöskään terapian lopputuloksena. Terapiatapaamisissa voi toisaalta tuntea tulevansa nähdyksi ilman itselle tyypillisiä suojautumisen tapoja.

 

Ihastuessamme alamme usein tuntea myös häpeää. Mielihyvän ja epämukavuuden vyyhti kietoo mukaan myös ruumiimme. Punastuminen, sydämentykytykset ja muu hermostollinen toiminta on yhteydessä mieleemme. Tunteet pyritään pitämään usein pitkään yksityisinä ja ne piilotetaan. Toinen saattaa marssia korskeasti ihastuksensa luokse ja ilmoittaa, että olet ihastukseni kohde. Molemmissa tapauksissa pelätään torjumista ja esim. naurunalaiseksi joutumista. Henkinen tai konkreetti selän kääntäminen on juuri se joka meidät saa häpeään. Häpeää voi tuoda myös oman itsen avoin paljastuminen ulkopuolisille, esim. salainen leikki paljastuu muille.

 

Psykoanalyyttisessa teoriassa ajatellaan (esim. Rechardt & Ikonen 1997) että häpeän juuret olisivat varhaislapsuuden vuorovaikutuksen kokemuksissa. Katsekontaktia pidetään tärkeänä ihmisen omanarvontunnon kehityksessä. Ujo ihminen kääntää katseensa lattiaan, turvaton ja epävarma ihminen etsii hyväksyvää katsekontaktia ympäristöstään. Havaintoon yhdistyy varmasti myös muu viestinnän kokonaisuus, kuten tieteen avullakin on todettu. Silmäryppyjä myöten, hymyilevät kasvot ovat vastaanottavaiset ja ihastunut ihminen toivoo sitä että toinen vastaisi katseeseen.

 

”Häpeän ydintä on oman erillisen minuuden paljastaminen ja uhka, että ei kelpaa tai ole rakastettu omia sisimpiä halujaan, tunteitaan ja ajatuksiaan paljastaessaan. Häpeää herättää asetelma, jossa avuttomuuden tunteet, riittämättömyys, hallinnan puute ja likaisuus korostuvat. (Reenkola 2008, 59.)”

 

Parisuhteen ongelmissa voi olla myös kysymys häpeästä. Suhteeseen ei uskalleta sitoutua luottamuspulan vuoksi tai pelätään oman todellisen itsen paljastamista toiselle haavoittuvuuden pelossa. Myös seksuaalisissa toimintahäiriöissä häpeä voi olla yksi osatekijä. Koska tunnemme häpeää sillä voi myös rangaista (ks. historiallisista häpeärangaistuksista esim. Lidman 2014) ja satuttaa toista ihmistä, kuten ongelmallisissa ihmissuhteissa on usein nähtävissä. Häpeä voi myös lieventyä parisuhteissa koetun myötä.

 

Palaan lähiaikoina häpeän teemaan blogissani. Aiheena on tuolloin Hollywood komedia (Pretty Woman ja Meet the Parents) ja tarkastelen kirjoituksissa mm. minäihanteen ja häpeän teemaa naisen ja miehen roolihahmojen näkökulmista.

Kirjoittanut 11.12.15: ST, Terapiapalvelu Typha

LÄHTEET:

HENRIKSSON, Laura 2011. ”Nyt päästiin naisista - ja painajaisista”. Itseironia ja miehisyys J. Alfred Tannerin, Matti Jurvan, Reino Helismaan, Veikko Lavin ja Juha Vainion esittämissä kupleteissa. Musiikki 2, 3 - 24.

 

LIDMAN, Satu 2014. Häpeärangaistukset yhteisöllisenä kriisinä. Tieteessä tapahtuu 2, 9 - 14.

 

MYLLÄRNIEMI, Jorma 2008. Narsismi - Vamma ja voimavara. Ensimmäinen taskukirjapainos. Paratiisi pokkarit. Kirjapaja: Jyväskylä.

 

RECHARDT, Eero & Pentti IKONEN 1997. Häpeälamaannuksen kliininen merkitys. Teoksessa Pekka Robert Sundell & Helena Tikkanen (toim.), Keskusteleva Psykologia. Tulevaisuuden ystävät ry: Helsinki.

 

REENKOLA, Elina 2008. Nainen ja viha. Minerva: Jyväskylä.

 

SILFVER-KUHALAMPI, Mia & Klaus HELKAMA 2012. Syyllisyys, häpeä ja arvot erilaisissa kulttuureissa. Psykologia 47 (5-6), 383 - 395.

 

TURKKA, Jouko 1994. Häpeä - Vaellusromaani. Otava.

 

 


Tiistai, Marraskuu 21, 2017, 01:56 | Ei kommentteja »

Julkaistu 21.06.2016

Pretty Woman (Garry Marshall, 1990) on varmaankin yksi suosituimpia romanttisia komedioita meidän aikoinamme. Tiivistetysti tässä aikuisten sadussa Julia Roberts näyttelee prostituoitua ja Richard Gere rikasta liikemiestä, joka ostaa naisen seuralaispalveluja. Tavallisesta tytöstä tulee hotellinjohtajan avustuksella salonkikelpoinen seurapiirikaunotar, jossa silti säilyy ripaus villiä välittömyyttä. Vähitellen, molemmin puolin, alkaa kehittyä ihastusta toiseen. Lopussa koittaa tilinteon hetki ja osapuolet eroavat hetkeksi. Liikemies palaa kuitenkin pyytämään prinsessansa kättä toivefantasian mukaisessa kohtauksessa ja elokuva päättyy onnellisesti. Kehyskertomuksena toimii liikemies Edwardin kasvutarina, jossa on sovitus ja kasvu -tyyppinen tematiikka.

Voidaan sanoa, että elokuvassa näyttäytyy the American Dream. Elokuva ajoittuu juppikulttuurin loppuun, kulutusta ihannoidaan mutta vanhakantaiselle yläluokkaisuudelle naureskellaan. Jokainen voi menestyä taustastaan riippumatta. Pretty Womanin ”anti-kapitalismi” - pienet asiat ja rakentaminen tekevät ihmisen onnellisemmaksi kuin oman edun tavoittelu - on sinänsä kaunista kuin joulusatu, mutta elokuvassa eletään myös kulutusjuhlaa. Asioiden ristiriitaisuus näyttäytyy vaikkapa meidän aikoinamme kun tehokkuuden vaatimus on ykköshyve - ”Myy itsestäsi minulle vain ne puolet joita tarvitsen”.


Pygmalionista - Pretty Woman elokuvaan
Monet myöhemmät romanttiset komediat ovat viitanneet Pretty Womaniin. Elokuvassa She’s All That (1999, Sinussa on se jokin ) Rachel Leigh Cookin hahmo sanoo: “I feel just like Julia Roberts in Pretty Woman. You know, except for the whole hooker thing.” Pretty Woman on kestänyt aikaa, eikä uusintaversiota ole toistaiseksi tehty. Pretty Womaniin on kuitenkin ammennettu monesta lähteestä ja se tuodaan myös itse elokuvassa esiin. Suoria viittauksia on ainakin Tuhkimoon ja La Traviata -oopperaan (ehkäpä ainakin puvustuksen kautta myös Audrey Hepburnin elokuva-asuihin). Antiikin mytologiasta tunnettu taru Pygmalion on siirtynyt moderniin aikaan G.B Shawin (1912) näytelmässä Pygmalion (Kukkaistyttö), jonka pohjalta on tehty musikaali ja useita elokuvia kuten Pygmalion ja My Fair Lady. Samoja teemoja käsitellään myös Alexandre Dumas nuoremman (1848) romaanissa La Dame aux Camelias (Kamelianainen). Viimeksimainittu on filmatisoitu useaan otteeseen ja tunnetaan lisäksi Francesco Maria Piaven libreton pohjalta tehdystä Giuseppe Verdin (1853) oopperasta La Traviata. Dumasin Kamelianaisen esikuvana on kirjalijan rakkauden kohde Marie Duplessis, maalaistytöstä seurapiirikurtisaaniksi muuttunut tyttö, joka jo 23 - vuotiaana kuoli keuhkotautiin. Duplessis oli ilmeisesti älykäs ja myös musikaalisesti lahjakas. Hän oppi nopeasti seurapiireissä tarvittavat taidot, ainakin pintapuolisesti, ja lukutaidottomasta tytöstä kehittyi 4 - 5 vuoden sisällä salonkielämän sääntöjen täysverinen hallitsija. Hänellä ei ollut apunaan My Fair Ladyn professori Higginsiä, vaan hän opetteli taidot itse. Toisin kuin em. fiktiossa raha ja uskottomuus johtivat Dumasin ja Duplessiksen eroon. Marie Duplessis seurusteli myöhemmin monien tunnettujen ihmisten kanssa, avioitui, erosi ja lopulta kuoli keuhkotautiin. Dumas tallensi omat muistonsa ja kokemuksensa romaaniinsa ja varsinkin näytelmäversion nimihenkilö on ollut yksi tavoitelluimpia diivarooleja kautta aikojen. (Lähteet: Batta 1999, 704 - 709; Koski & Törnwall 1988/2000 - La Traviata -käsiohjelma Finacial Times 1967 artikkelin pohjalta.)


Maria Sid toteaa Elizan roolin koskettavan ihmisen identiteettiä koskevia kysymyksiä:

”Blir man lycklig av att bli något annat man är? Blir man någon annan då? (Käsiohjelma Svenska Teatern: My Fair Lady, 2003)”

Vapaasti suomennettuna: Voiko ihminen olla onnellinen jos hänen täytyy olla joku muu ja onko silloin jo muuttunut joksikin toiseksi? Identiteetti on myös Pretty Womanin henkilöiden keskiössä. Elokuvassa sen tarkastelu keskittyy Edwardiin hahmoon, Julia Roberts on enemmän elokuvan komedienne ja Vivian tarinan kolhut kärsivä osapuoli (1). Voidaan sanoa että myös psyykkinen determinismi on läsnä elokuvassa. Edwardin elämäntapa esitetään seurauksena hänen elämänhistoriastaan ja toiminnan kautta hän ilmaisee aggressiivista tuhoavuuttaan työssään, ihmissuhteissaan ja askeettisuudessaan. Pelastus uuden ihmissuhteen kautta on elokuvassa molemminpuolista, kuten Vivian Edwardille toteaa elokuvan lopussa. Edward kertoo terapiastaankin Vivianille ja toteaa, ettei tietoisuus aggressiosta ole auttanut häntä. Näin voi toki käydä myös todellisessa elämässä, tietoisuus ei sinänsä vapauta vastuusta vaan ihmisen on edelleen tehtävä myös valintoja. Elokuva usein päättyy siihen mistä ihmissuhdetyö vasta alkaa. Elokuvan kulminaatiopisteeksi voitaneen sanoa realiteetin ja fantasian yhteentörmäystä, mutta on mielenkiintoista että ainoastaan fantasia voi liittää ihmiset elokuvassa myös lopulta yhteen. Edwardin unelma särkyy kun Vivian ei suostu hänen nukekseen, vaan haluaa suhteelta enemmän. On kiinnostava yksityiskohta, että Edward antaa Vivianin aluksi lähteä ja vasta hotellinjohtajan avustuksella tulee toisiin ajatuksiin. Aiemmin elokuvassa Vivian joutui häpeälle alttiiksi kun Edward tylysti torjui ajatuksen ettei antaisi Vivianin lähteä viikon lopussa. Toisaalta ilman eroa lopussa ei loppukohtaustakaan ei voisi esittää. Alexander Dumas kirjoitti Marie Duplessikselle: ”Rakas Marie - en ole kyllin rikas rakastaakseni Teitä sillä tavoin kuin haluaisin enkä kyllin köyhä rakastaakseni Teitä sillä tavoin kuin Te haluaisitte. Unohtakaamme siis kumpikin. (Lähde: La Traviata -käsiohjelma, ks. edellä.)”

Vanity Fair -lehden nettiartikkelissa on julkaistu Julia Robertsin ja Pretty Womanin kirjoittajan haastatteluosuuksia, joissa on paljastuksia alkuperäisversiosta. Ilmeisesti tarina ”3000” oli ennen muita käsikirjoittajia synkähkö kertomus prostituutiosta, jonka otsikko viittasi Edwardin maksamaan rahasummaan 3000 dollaria. Alkuperäiskäsikirjoituksen mukaan, lopussa pari erosi omille teilleen ja Vivian heitti Edwardilta saamansa rahat roskikseen. Ehkä vain elokuvan loppu erottaa romanttisen komedian tragediasta? Titanic ja Hiljaiset sillat elokuvissa suhteen poislipuminen on suuri tragedia, mutta hyvä silti säilyy aina ja ikuisesti puhtaana rakkautena. Luokkaerot ja muut realiteetit häviävät sadun usvaan. La Traviata on kuin Pretty Womanin tragediaversio. Oopperakohtauksessa Edward tarkkailee liikuttuvaa Viviania kuin professori Higgins koekaniiniaan kadulta. Todellisessa elämässä on tietysti riski että kumppani olisikin haukotellut oopperassa liikuttumisen sijaan, tai se että hän toteaisi ääneen oman elämänsä tragedian oopperaan samaistumisen kautta. Tämä särkisi fantasian ja usein saatamme ohittaa tällaiset epätäydellisyydet ihastumisen huumassa. Ongelmia alkaa syntyä kun mielikuvasta pidetään kiinni todellisuuden kustannuksella. Perversiota ja fantasiaa erottaa ainakin se, että toisen yksilöllisyyttä ei perversiossa kunnioiteta lainkaan. Mainittakoon että nukkeihin, tai patsaisiin liittyvää perversiota (Agalmatofiliaa) on alettu kutsua Pygmalionismiksi. Ongelmista voi olla kysymys myös silloin kun rakkaudesta luovutaan sen ”mahdottomuuden” vuoksi ja jäädään kaihoisasti vain katsomaan ikkunasta ulos, tai etsitään aikuisena vain mahdottomia rakkauden kohteita kuten lapsena on tarpeen (kaukorakkaudet).

Fantasia säilyy ehkä sopivan etäisenä Roy Orbisonin kappaleessa Pretty Woman:

”Pretty woman, don't walk on by
Pretty woman, don't make me cry
Pretty woman, don't walk away, hey...okay
If that's the way it must be, okay

I guess I'll go on home, it's late
There'll be tomorrow night, but wait
What do I see
Is she walking back to me
Yeah, she's walking back to me
Ooh, ooh, Pretty woman”


Cinde-fuckin-rella

Vivianin kämppis tulee tapaamaan häntä hotellille, toruu häntä suudelmasta ja rakastumisesta. Ystävykset puhuvat nyt jo eri kieltä. Vivian vähättelee eroja heidän välillään ja sanoo että rahan avulla on helppo näyttää hyvältä. Kaverusten keskustelu koskee rakastumisen ihmeen mahdollisuutta heidän todellisuudessaan, kuten toteutuiko se tämän tai tämän tutun kohdalla…ei mutta he olivatkin crack narkomaaneja. Sano yksikin jonka kohdalla niin on mennyt ”Name one” tivaa Vivian, ”Cinde-fuckin-rella” vastaa ystävä ilme kirkastuen.

Lasten satujen maailma on usein aikuisten satuja monimutkaisempi. Tuhkimon tarina on yhden teorian mukaan lähtöisin Kiinasta. Useiden kiinankielisten nettisivujen perusteella voi päätellä, että satu tai tarina on sijoitettu eri lähteissä hieman eri maakuntiin, mainittu ajankohta sen kirjoittamiselle on melko sama v. 860 paikkeilla. Ye (tooni eli äännemuoto 4.) xian (4) suomalaisittain ”jieshian” viittaa myös kiinankielellä tuhkaan, kuten Cinderella, Tuhkatriinu, Cendrillion, Aschenputtel ja Cenerentola. Kiinan Tuhkimo on hyvin samankaltainen hahmo kuin Grimmin (1927, 177 - 190) sadussa. Hyvä haltiatar -hahmo on tässä sadussa kultakala (kuolleen äidin henki kalassa/toinen versio äidin lähettämä suojelushenki). Paha äitipuoli tappaa kalan yhdessä pahan sisarpuolen kanssa ja tarjoilee kalan päivälliseksi. Hyvän äidin aave neuvoo Ye-Xiania säilyttämään kalan luut (ruodot), joiden magian avulla hän saa uudenvuoden juhliin kauniit vaatteet ja kultaiset kengät (vrt. kalan kultaiset suomut ja silmät). Lopulta kuningas löytää kengän avulla Ye-Xianin ja he menevät naimisiin. Vaihtoehtoisessa lopussa kuningas alkaa käyttää kalanluita kullan ja sotajoukkojen haalimiseen. Ye-Xian kätkee kullan mieheltään ja lopulta kulta ja luut huuhtoutuvat veteen aaltojen mukana, parin kohtalo jää avoimeksi. Tarina vaihtelee (Youtubesta löytyy ”Ye Xian” haulla piirroselokuva ja tanssiteos).

Lapsi voi samaistua Tuhkimon kärsimyksiin sisäisessä maailmassaan, vaikka ulkoisesti tähän ei olisi suurta aihetta. Samaan tapaan saatamme katsoa esim. katastrofielokuvia henkilökohtaisten kriisien aikana. Lapsen kokemus on emotionaalisesti tosi, ei totta todellisessa maailmassa. Luovuus on myös sitä että voi asettua nauttimaan taiteesta, kuten teatterista, elokuvista, saduista ja musiikista. Realiteetti säilyy usein tämän kokemuksen rinnalla tai voimme usein suhteellisen nopeasti palata eläytymisestä normaalitodellisuuteen. Bettelheimin (1985, 286 - 290) kuvailemalla tavalla lapsikin tietää, että sadun Tuhkimon kohtalo ei ole yhtä kuin omat koettelemukset, vaan samaistutaan ennemminkin väärinkohdellun asemaan ja toisaalta herää toivo vapautumisesta ja oikeudenmukaisuuden voittamisesta. Tuhkimon riemuvoitto antaa ikäänkuin liioiteltua toivoa, jota tarvitaan sen kurjuuden vastapainoksi jota esim. sisaruskateus voi tuottaa. Huojennusta voidaan näin saavuttaa kuvittelmalla kunniaa (sisaruksista kun ei pääse kuitenkaan eroon). Lapsi saattaa myös sijoittaa tunteensa ajatukseen, että muut ovat hänelle vain kateellisia ja että ollaan nyt sitten tässä huonoja, mutta kuten sadussa prinssi löytää lopulta totuuden myös usko omaan totuuteen on oikea.

Salaiset toiveet ja aggressiiviset mielikuvat voivat saada lapsen tuntemaan, että hän ansaitsee tulla karkoitetuksi, alennetuksi, tai suljetuksi pois toisten seurasta. Tällainen Tuhkimon kohtalo voi pelottaa vaikka lapsi eläisi ihan normaalissa turvallisessa ympäristössä. Lapsen mieleen ei aluksi mahdu ajatus, että hän voisi olla samanaikaisesti rakastettava ja olla arvostelun kohteena. Lapsi on taipuvainen ennemmin ajattelemaan että hänessä, vanhemmissa tai molemmissa on varmaan jokin vialla koska vanhemmat tuottavat pettymyksiä. Tästä syystä lapsi kokee tämän hylkäämisenä ja saattaa kokea huonommuutta esim. suhteessa muihin sisaruksiin. (Bettelheim 1985, 288 - 290.)

Kun omanarvontunto - itsetuntomme - laskee samanaikaisesti usein vertailemme itseämme toisiin, jotka ovat parempia, fiksumpia, kauniimpia. Minäideaali juoksee aina minuuden kokemusta edellä ja tuntuu välillä niin mahdottomalta saavuttaa että tekee mieli luovuttaa. Minäideaalin halutaan usein myös päästä suorinta tietä, ilman kaikkea vaivalloisuutta ja jopa realiteeteista välittämättä. Psyykkisessä ahdingossa saatamme usein ikäänkuin siirtää tunteemme toiminnaksi, sen sijaan että jaksaisimme käsitellä ja kohdata vaikeita tunteita. Varsinkin myöhemmissä Tuhkimo -saduissa on tällaisia suoran toiminnan maagisia ratkaisuja. Rotat, liskot, hiiret ja kurpitsat loihditaan kaikeksi kauniiksi. Tuhkimon uusissa versioissa Tuhkimo on hyvin passiivinen ja lähes kaikki aloitteet tulevat ulkoisen auttajan taholta. Tällainen täydellinen viattomuus sulkee pois kaikki negatiiviset ajatukset mm. kilpailusta sisarten välillä. (Chasseguet-Smirgel 1985, 10 - 11; Bettelheim 292 - 299)


Seksuaalisuus ja aggressio
Monet asiat tapahtuvat Pretty Womanissa sadunomaisesti, kuin taikaiskusta. Monet asiat tapahtuvat katsojalta piilossa, esimerkiksi ”isän” ja pojan sovinto tehdään osin suljetuin ovin.
Edwardin lainaama auto on syypää parin kohtaamiseen, muuten suhteen kehittyminen rakkaussuhteeksi olisikin vaikeampi perustella. Vivian on aluksi todella häpeämätön cinde-fuckin-rella, vastaten tuijotukseen paljastelemalla itseään mm. vanhemmalle pariskunnalle ja vastaa usein hyökkäävän häpeämättömästi. Hänen aggressionsa tulee kuitenkin esiin enemmän Edwardin kautta, joka palveluttaa (orjuuttaa) vaatekaupan myyjiä, mutta Vivian käy toki itsekin kostamassa kaltoinkohtelusta. Katsojasta tämä tuntuu oikeudenmukaiselta. Poolo -kohtaus puolestaan korostaa kaikkea epäoikeudenmukaista, kateus, kilpailu ja himo vetäisevät maton perusturvallisuuden jalkojen alta, se hyvä mitä parilla on täytyy tuhota.

Edwardin avustaja - paha mies - tuo esiin hyväksikäytön pimeän puolen. Edwardin ”hyvyys” purkautuu lopulta väkivaltana ja paha saa palkkansa. Ikäänkuin varmuuden vuoksi Vivianin hahmo tuomitsee väkivallan. Kuten moderni tuhkimo, on Vivianin hahmo suuren osan aikaa passiivinen ja vain kärsivä osapuoli. Tällaisia ihmissuhdeasetelmia saattaa syntyä myös oikeassa elämässä kun molemminpuolinen hyväksikäyttö pitää parisuhdetta yllä ja ulkopuolisen on vaikea ymmärtää sen molemminpuolista tyydyttävyyttä.

Prostituutio -teema on toimiva tuhkimon kurjan kohtalon korostamisen kannalta ja saakin pohtimaan Vivianin taustaa. Elokuva jättää fantasialle paljon tilaa, todellisuuden kannalta teema on ongelmallisempi. Kuten Mäenpää-Reenkola (1997, 137) on todennut, prostituutio on kahden kauppa. Seksiä käyttää vallan, alistamisen ja vihan välikappaleena kumpikin sukupuoli, mies ja nainen. Nainen käyttää hyväkseen miestä ottaessaan rahaa seksistä ja antaa laskelmoidusti ruumiinsa käyttöön ilman omaa nautintoa tai rakkautta. Vihaa voi ilmaista myös käyttämällä toista hyväksi. Tätähän elokuvassakin tuodaan esiin, mutta ongelman ratkaisu katoaa sadun taianomaiseen usvaan. Melko sadistinen ja masokistinen ilmapiiri antaa elokuvalle oudon kiehtovan kaiun. Onko tässä osittain elokuvan suosion salaisuus? Ilmaistaan Grimmin satujen tapaan melko raflaavia fantasioita ja voimakkaita yllykkeitä. Eipä silti, kukkaistytön vanhemmissa elokuvaversioissa on vielä hurjempaa kaltoinkohtelua. Pretty Womanin tarinassa on paljon mysteeriä, joista etenkin Edwardin tunneyllykkeet vaikuttavat kumpuavan. Korkeanpaikan kammo, tuhoamishalu, seksuaalipalveluiden osto, epäonnistuneet ihmissuhteet muuntuvat rakkauden voimasta ja samalla Vivian pelastuu kadulta takaisin elämään. Paha poika muuttuu hyväksi ja huora prinsessaksi, oikeus voittaa. Lopussa Verdin oopperamusiikki tekee tehtävänsä. Tunne kasvaa huippuunsa ja vaikka Edward karauttaa paikalle sateenvarjo miekkanaan kukkapuskan turvin on teho taattu. Fantasian elementit täyttyvät, mutta lisäksi nainen pelastaa miehen ”she rescues him back”. Menestyksen salaisuus on varmaankin myös elokuvantekijöissä ja näyttelijöissä.

Heittäytyminen sadun maailmaan voi saada myös aikuisessa aikaan puhdistavan kokemuksen, jolloin elämä näyttää hetken helpommalta (tarjoaa ontologista turvaa). Näennäisen kevyiden elokuvien sisällöistä löytyy yhtä lailla ihmiselämän peruskysymyksiä kuin esim. Sundance filmifestivaalien tarjonnasta. Toivottavasti tästä kirjoituksesta huolimatta Pretty Womania voi edelleen katsoa nauttien tunteista, analysoimatta elokuvaa liikaa. Samalla toivottavasti herää joitakin uusia ajatuksia omasta suhteesta näihin ajattomiin ihmismielen ilmiöihin.

 

(1 Katso lisäksi Häpeästä, Kostosta ja Masokismin arvoituksesta Elina Reenkola. 2008. Nainen ja viha - aggressio voimavaraksi. Hämeenlinna: Minerva.)

 

Lähteet:
Batta, András. 2001. Ooppera - Säveltäjät, Teokset, Esittäjät. Suomennos Alpha Communications Oy. Köln: Könemann.

Bettelheim, Bruno. 1985. Satujen lumous. Toinen painos. Suomennos Mirja Rutanen. Juva: WSOY.

Chasseguet-Smirgel, Janine. 1985. The Ego Ideal. Free Association Books: London.

Grimm, Jakob & Wilhelm. 1927. Tuhkimo. Teoksessa Lasten- ja kotisatuja. Ensimmäinen osa. Karisto Oy.

Mäenpää-Reenkola, Elina. 1987. Naisen viha, kosto ja syyllisyys. Teoksessa P.R. Sundell ja Helena Tikkanen (toim.) Keskusteleva Psykologia. Tulevaisuuden ystävät ry: Helsinki.

Käsiohjelma: La Traviata. Suomen kansallisooppera. Ensi-ilta 5.5.1988/2000. Ahti Koski & Jussi Törnwall (Toim.).
Käsiohjelma: My Fair Lady. Svenska Teatern. Spelåret 2003-2004. Marina Meinander (programblad).

Nettilähteet:
source: http://www.lyricsondemand.com/onehitwonders/prettywomanlyrics.html

http://www.vanityfair.com/hollywood/2015/03/pretty-woman-original-ending

 


Tiistai, Marraskuu 21, 2017, 00:28 | Ei kommentteja »

Julkaistu 19.04.2015
Tieteellisen näytön peräänkuuluttaminen on myös psyykkisten ongelmien hoidossa ajankohtaista. Pelkkä teoria ei riitä, vaan sen tueksi tarvitaan hyvää tieteellistä tutkimusta. Tutkimus tulee olla toistettavissa ja tutkimuksen kohteena olevat hoitomenetelmät tulee kuvata tarkkaan. Lisäksi tulokset on julkaistava sellaisilla foorumeilla, joissa käytetään ns. vertaisarviointia.

Joskus saattaa (epä) tieteellisistä keskusteluista välittyä käsitys, että vähäinen näyttö tarkoittaisi hoitomuodon tehottomuutta. Kyse on toisaalta kuitenkin siitä, ettei ole vielä tehty em. kriteerit täyttävää tutkimusta riittävästi. Joidenkin menetelmien kohdalla on myös helpompi järjestää tutkimusasetelmia joilla voidaan saada tutkimusnäyttöä suuntaan tai toiseen. Kaikessa hoidossa on lisäksi ns. placebo -tekijöitä eli lumevaikutuksia. Lumevaikutukset on helpompi sulkea pois jos koeasetelma on vähemmän moniulotteinen esim. annetaan annos hoitoa toisille ja toisille ei.

Kannattaa käyttää myös maalaisjärkeä kun arvioi tutkimuksen teettäjän motiiveja - jos kauneusalan messuilla kehutaan tuotteen vaikuttavuustekijöitä on kyse myös markkinoinnista. Samoin on lääketeollisuudessa ja myös terapia-alalla.

Tieteellinen näyttö on yksi kriteeri muiden joukossa kun tehdään esim. käypä hoito -suosituksia jne. Tämä lisää lääkäreiden keskuudessa esim. hoitomuodon suositeltavuutta. Hyvä psykiatri arvioi kuitenkin myös potilaan persoonallisia tekijöitä ja hoidon fokusta terapiamuotoa suositellessaan.

Kannattaa myös itse tutkia asiaa syvemmältä kuin ns. paketin kyljestä. Lopulta monen hoitomuodon vaikuttavuustekijät ovat hyvin samantyyppisiä ja häiriön vaikeusaste, terapeutti, sekä terapian onnistuminen vaikuttavat myös asiaan. Vaikeissa häiriöissä hoitoa tarvitaan usein enemmän ja pidempään. Hoito usein edesauttaa elämää ja mahdollistaa sen tulosten käyttöönottoa elämässä, mutta joskus tarvitaan myös lisätukea hoidon jälkeen.

 (Huom. linkit ovat sivun ulkopuolisia linkkejä ts. vievät toiselle sivulle)

Psykoanalyyttisen hoidon tehokkuudesta on olemassa paljon tieteellistä näyttöä (ks.esim. Leichsenring, F. & Rabung, S. (2008). Effectiveness of long-term psychodynamic psychotherapy: A meta-analysis. Journal of the American Medical Association, 300, 1551-1565.).

Ks. suomeksi esim.

Psykoanalyyttisella psykoterapialla on perustanaan kiistaton tieteellinen näyttö

Helsingin psykoterapiatutkimus

 

Koska teen myös musiikkiterapiatyötä, mainittakoon vaikuttavuustutkimuslähteinä esim. Cocrane tietokanta ja Skitsofrenian käypähoito suositus (2008), joista mm. löytyy alan tieteellistä näyttöä esimerkiksi vaikeiden mielenterveyshäiriöiden hoidossa.

Ks. myös esim. Lääkäri-lehden artikkeli musiikkiterapiasta masennuksen hoidossa 

Psykoanalyyttinen teoria on säilyttänyt suosionsa ja kestänyt kritiikkiä sen alkuajoista saakka. Ammatti- ja tutkimuskirjallisuuden lisäksi on saatavilla kirjallisuutta, jossa ihmiset kertovat oman terapiansa prosessista ja sen vaikutuksista elämäänsä. Yleisesti voi todeta, että kaikenlaisen terapiakirjallisuuden lukeminen voi olla antoisinta esim. oman terapian jälkeen. Terapia on aina yksilöllinen prosessi.

 


Copyright (c)2017, All Rights Reserved. Y-tunnus: 2534528-3